Pesisi ikkunat keväällä

Toisinaan lukkiudun pääni sisäisiin ajatuksiin. Muistoihin, tunnelmiin, mielenmaisemiin. En ole edes varma onko ne kaikki totta, vai ovatko ne omien tuntemuksieni keksimiä harhoja. Hämäriä palasia, jotka saattoivatkin olla unta, mutta jotka ajan ja kaaoksen keskellä tuntuvat tosilta.

Olen miettinyt viime aikoina häpeää.
Se on yksi vahvimmista tunteista. Se on yksi pisimmän parasta ennen -päiväyksen sisältävistä tunteista.
Vieläkin muistan miten häpesin lapsena kun jäin kiinni tupakan maistamisesta. Miten tunne nousi vatsasta rintakehää pitkin ylöspäin. Miten se saavutti kurkun ja tuntui siltä kuin siihen tukehtuisi. Miten se nousi siitä hitaasti poskille ja otsaan, ja värjäsi koko naaman helakan punaiseksi.
Miten sama häpeä täytti mielen niin monena aamuna, kun yön läpi kestäneen tanssimisen ja pojista huumaantumisen taika oli hävinnyt. Miten häpeän kourissa olisi halunut selittää ja pyyhkiä pois kaiken sen mitä oli sanonut, mutta ymmärsi, että luultavasti se ei auttaisi.
Häpeä siitä, ettei koskaan saisi takaisin sitä tunnelmaa joka oli, ennen kuin noloili.
Edelleen niiden miettiminen saa kouraisun vatsanpohjassa.

Vellon tuolla mieleni viidakossa ja yritän löytää polkua, joka johtaisi minut pois puiden siimeksestä. Ja juuri kun polku on muutaman askeleen päässä, näen maassa jotakin mielenkiintoista, jota jään tutkimaan, ja polku lipuu yhä kauemmaksi. Mieleni mylläkkä on liian tiivis, jotta osaisin katsoa sitä sopivan välimatkan päästä.

Haluaisin olla kaikenlaisia asioita joita en ole. Olen kateellinen niille jotka ovat niitä. Haluaisin olla sellainen, josta kenelläkään ei ole pahaa sanottavaa, joka viikkaa vaattensa säntillisiin kasoihin, laittaa sukkaparit kuivumaan vierekkäin, syö aamiseksi puuroa, välipalaksi omenan, hemmottelee itseään harvoin ja silloinkin yhdellä pätkiksellä, pesee rillinsä heti kun ne ovat likaiset, palauttaa kirjaston kirjat ajoissa, kirjoittaa ystävilleen kirjeitä ja kortteja ja muitaa postittaa ne, ei notku internetissä vaan siivoaa kun pitää, kantaa lompakossaan postimerkkejä, ei jätä likaisia vaatteita lattialle, tiskaa syömisen jälkeen, muistaa kastella kukat, menee luistelemaan eikä vain haaveile siitä, on selkärankainen ja tolokku.

Musiikkia

Maaliskuusta tuli näköjään keikkakuukausi. Kuu on vasta puolessa välissä, ja olen käynyt useammalla keikalla kuin pitkään aikaan. Matalat Majat, PMMP, Manna ja Chisu. Kaksi viimeisintä viime viikonlopun aikana.
Molemmat olivat upeita. Molemmat olivat kauniita. Molempien ääni kulki selkäpiitä pitkin ja nosti karvat pystyyn. Aikamoista!

Launtaina käytiin Tyypin ja ystävän kanssa katsomassa mainio dokkari Freetime Machos. Kun ei antanut hetkittäin semi-rasittavuuteen nousevan äijäjunttiuden haitata, oli oululaisen Suomen paskimman rugby-joukkueen seuraaminen hulvatonta.
Niin ja lauantaina tapasin jo toistamiseen Elsa-neidin. Ja tällä kerralla olin jopa niin cool, etten koko ajan hehkuttanut, kuinka ihana Elsa on.

Tyypillä oli hiihtoloma, joten poikkeuksellisesti elettiin samassa kaupungissa reilu viikko. Se johti lauantaiyönä pitkään keskusteluun. Tuntui hyvältä puhua asioista, joita itsekseen pyörittelee ja pähkäilee. Puhumisen voimaa ei käy aliarvioiminen.

Note to self: keikoille korkkarit, jos et halua:
a.) kipeää niskaa ja pohkeita varvistelusta
b.) tuijotella edessä olevia selkiä 3/4 keikasta

Loppuun vielä suokkari.
Oi, jos tämä olisi julkaistu vuosituhannen alussa, olisi tämä ollut voimabiisien voimabiisi!

Paremmat puolet

Eilen keskiyöllä seisoin sirpalemeren päällä ja tunsin jokaisella solullani lattian kautta kulkevan rytmin. Ympärilläni velloi ihmismassa ja savu kulki päiden yläpuolella kohti kattoa. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja olin varma, että jokainen soluistani räjähtää pian siitä voimasta jolla ne aistivat tätä kaikkea.

"Ja miten kävikään
että lapsuus se vain loppui
Se mihin häviää
minkä hetken jälkeen hukkui"

Keikka herätti valtavan tunnelatauksen joka purkaantui hillittömänä pomppimisena, mukana laulamisena ja itkemisenä. Kokemus tuntui lähes hartaalta. Kuin riitiltä, jonka avulla mieltä velloneen pahan olon ja ankeuden sai valutettua poskille, paidalle, tahmaiselle lattialle. Kyynel kyyneleltä mielestä valui harmaus, joka siellä on kulkenut ja kietonut ajatuksia verhoonsa.

"Oletko juonut viimein

jokaisen haavan täyteen

Ilo ei löydy millään

Mielenrauha ei valvo viiteen"

Paula ja Mira ovat valtavan karismaattisia esiintyjiä, joiden voimaa, keskinäistä kemiaa, sanoituksia ja oivallisia ideoita ei voi kun ihailla. Heidän musiikkinsa sisältää niin valtavasti energiaa, että siitä voi ammentaa loputtomasti. Heitä kuunnellessa ja katsellessa voi antaa itsensä lipua säveliksi, soinnuiksi ja aineettomaksi virraksi.
Se tuntuu hyvältä.
Se tuntuu puhdistavalta.
Sen jälkeen tuntuu toiveikkaalta ja rohkelta.
Kiitos siitä.

Tässä elämä on:
oma, kallis, ja tarpeeton.
Joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan,
ja ensin mä vapisin aaltojen alla.
Opin olemaan antautumalla.

Lainaukset täältä.

Rohkaiseva Rollo

Olinpa nyt hiukan liian nokkela, sillä en kyllä heti osaa sanoa, millä tavoin Rovaniemi on rohkaiseva, kunhan rimmasi mukavasti yhteen. Ehkä se rohkaisi ihanuuteen, joka syntyy, kun ottaa aikaa ystäville ja yhdessäololle.


Matkamme alkoi 30 minuuttia myöhässä, mutta koska kyseessä oli VR, niin eihän se ollut edes mikään ihme. Lopulta pääsimme perille, jossa ihanainen ystävämme oli vastassa. Kiirustimme (linja-autoaseman kohdalla nautitun taskumattivahvistuksen jälkeen) syömään Wingstoniin, jonka hampurilaisia olen kuullut kehuttavan jo vuosia.
Ja hyviähän ne olivat (vaikka ei sentään Kemin Jatan grillin voittaneita).


Ilta kului Kauppayhtiöllä, joka sekin oli ihastuttava paikka. Parasta koko matkassa oli tietenki lauantaiaamun aamiaisyllätys. Heräsimme ihanan lämpimään tuoreen leivän tuoksuun, jonka ystävämme oli leiponut. Kauniisti katettu brunssi koostuikin kaikesta mahdollisesta mitä kuvitella saattaa. Siitä olikin pienen aamukuoharipöhnän vahvistamana helppo lähteä kirppareita kiertämään.

Lisäksi päivään kuului leivoskahvit söpössä kahvilassa, jonka nimeä en enää muista.

Kaiken kaikkiaan huisi reissu. Tuli naurettua kerta laakilla enemmän kuin pitkään aikaan. Ihmebantun sairaalalaulajat kuten myös soijanakki/kyr**äpappi -pätkät tulivat katsottua niin monta kertaa, että osa laulusta sujuu trioltamme kuin vettä vain.

Mutta nyt täytyy kiirehtiä, kakkoselta alkaa vamppyreita. Ihanaa!