Äl Oo Än tee Oo Oo

Saavuimme eilen illalla Lontooseen. Ensimmäisiä huomioita 11 vuoden jälkeen:

- metro onkin tosi pieni (kapea ja matala)
- double-decker on ylväs ja jyhkeä, jopa hieman pelottava
- sitä tulee todella hyvälle mielelle kun on kaikille dear ja love
- miten monenlaisia ihmisiä meitä onkaan tässä maailmassa! Kaiken kokoisia, pituisia, värisiä, kielisiä, tyylisiä. Miten mielenkiintoista, miten hienoa, miten kiehtovaa!
- ikkunat ovat kovin ohuet
- eritrealainen ruoka on hyvää
- liikenne on vasemmanpuoleinen, myös kävellessä
- äitin ja isän kanssa on kivaa ja hauskaa
- lentäminen pelottaa, mutta tällä kertaa olin laskeuduttaessa aika cool. Reipas-tyttö!

Matkahuuma

Vielä neljä tuntia töitä, ja sen jälkeen hyppään pikajunaan 272, josta huomenaamulla halailtuani ensin pikkiriikkistä veljentyttöä, jota en ole vielä koskaan tavannut, karautan Lontooseen.
Loma tulee todella hyvään aikaan. Olen aika väsynyt kaikesta stressistä ja kiireestä.

Matkaseuraksi lähtevät äiti, isä, Tyyppi ja kaksi ystäväpariskuntaa (parikymppiset ja kuusikymppiset).
Vuokra-asunto sijaitsee Notting Hillissä.

Yöjuna täältä tullaan, ja sitten sännätäänkin Britteihin!

Tänään olen kuluneen kolmen tunnin työpäivän aikana kuunnellut lukuisia kertoja seuraavat kappaleet:

Leevi And The Leavings: Jossain On Kai Joulu
Jarkko Martikainen: Joulu on juhlista pahin
Leevi And The Leavings: Jouluaattona Kännissä
Leevi And The Leavings: Pohjoisen taivaan alla
Band Aid: Do they know it's Christmas
Petra: Tulkoon joulu
Leonard Cohen: Hallelujah
Vesa-Matti Loiri: Varpunen jouluaamuna
Lennon: Happy Christmas (War is Over)
Juice: Sika

Silti ei ole joulufiilis vielä alkanut. Ehkä se syttyy vasta huomenaamulla kun pääsee joulusaunaan ja telkkarista tulee Ihmeellinen on elämä.
Sitä odotellessa:

Oikein ihanaa, makoisaa ja rentouttavaa joulua kaikille!

Jos hyppää, miten putoaa?

Tämä on taas tätä vaihetta tässä elämän kaaressa. Nyt on syklissä se vaihe, kun työsopimus on tulossa päätökseensä. Talossa tapahtuneiden yt-neuvottelujen tuloksen jälkeen on kuulema synkät näkymät vuoden vaihteen jälkeiseen työllistymiseen.
Sehän ei taaskaan ole mikään ihme, että tulevasta ei osata sanoa. Eihän ole tähän mennessä koskaan aiemminkaan.

Tämä kaikki on saanut omat pienet aivosolut liikkeelle ja ihmettelemään tämän kaiken merkityksellisyyttä.
Mitä järkeä tässä on?
Mitä järkeä on siinä, että epätasaisen tasaisin väliajoin itsensä löytää tilanteesta jossa stressaa, ahdistuu ja epäilee kaikkea tekemistään?
Miksi ajaa itsensä tilaan, jossa ei luota mihinkään mitä tekee, ei itseensä, ei ammattitaitoonsa, ei mahdollisuuksiina, ja vain sen vuoksi.
Niin minkä?

Onneksi tänä syksynä olen mukana teatteriprokkiksessa, josta joka harjoituskerran myötä tulee kiinnostavampi ja innostavampi.
Ihan jo mietiskellyt, josko tässä pitäisi vuoden vaihteen heittäytyä vallan leijailemaan kulttuurinsiivillä.
Näyttelisi ja kirjoittaisi runoja.
Ei se olisi sekään hassumpaa.

Sanokoon Jarkko sen paremmin. Tärkeimmäistä ei saa sentään luopua.