Matkahuuma

Vielä neljä tuntia töitä, ja sen jälkeen hyppään pikajunaan 272, josta huomenaamulla halailtuani ensin pikkiriikkistä veljentyttöä, jota en ole vielä koskaan tavannut, karautan Lontooseen.
Loma tulee todella hyvään aikaan. Olen aika väsynyt kaikesta stressistä ja kiireestä.

Matkaseuraksi lähtevät äiti, isä, Tyyppi ja kaksi ystäväpariskuntaa (parikymppiset ja kuusikymppiset).
Vuokra-asunto sijaitsee Notting Hillissä.

Yöjuna täältä tullaan, ja sitten sännätäänkin Britteihin!

Tänään olen kuluneen kolmen tunnin työpäivän aikana kuunnellut lukuisia kertoja seuraavat kappaleet:

Leevi And The Leavings: Jossain On Kai Joulu
Jarkko Martikainen: Joulu on juhlista pahin
Leevi And The Leavings: Jouluaattona Kännissä
Leevi And The Leavings: Pohjoisen taivaan alla
Band Aid: Do they know it's Christmas
Petra: Tulkoon joulu
Leonard Cohen: Hallelujah
Vesa-Matti Loiri: Varpunen jouluaamuna
Lennon: Happy Christmas (War is Over)
Juice: Sika

Silti ei ole joulufiilis vielä alkanut. Ehkä se syttyy vasta huomenaamulla kun pääsee joulusaunaan ja telkkarista tulee Ihmeellinen on elämä.
Sitä odotellessa:

Oikein ihanaa, makoisaa ja rentouttavaa joulua kaikille!

Jos hyppää, miten putoaa?

Tämä on taas tätä vaihetta tässä elämän kaaressa. Nyt on syklissä se vaihe, kun työsopimus on tulossa päätökseensä. Talossa tapahtuneiden yt-neuvottelujen tuloksen jälkeen on kuulema synkät näkymät vuoden vaihteen jälkeiseen työllistymiseen.
Sehän ei taaskaan ole mikään ihme, että tulevasta ei osata sanoa. Eihän ole tähän mennessä koskaan aiemminkaan.

Tämä kaikki on saanut omat pienet aivosolut liikkeelle ja ihmettelemään tämän kaiken merkityksellisyyttä.
Mitä järkeä tässä on?
Mitä järkeä on siinä, että epätasaisen tasaisin väliajoin itsensä löytää tilanteesta jossa stressaa, ahdistuu ja epäilee kaikkea tekemistään?
Miksi ajaa itsensä tilaan, jossa ei luota mihinkään mitä tekee, ei itseensä, ei ammattitaitoonsa, ei mahdollisuuksiina, ja vain sen vuoksi.
Niin minkä?

Onneksi tänä syksynä olen mukana teatteriprokkiksessa, josta joka harjoituskerran myötä tulee kiinnostavampi ja innostavampi.
Ihan jo mietiskellyt, josko tässä pitäisi vuoden vaihteen heittäytyä vallan leijailemaan kulttuurinsiivillä.
Näyttelisi ja kirjoittaisi runoja.
Ei se olisi sekään hassumpaa.

Sanokoon Jarkko sen paremmin. Tärkeimmäistä ei saa sentään luopua.

Koodari saa paikan

Tarvitsen apua.
Ken osaa koodata?

Haluaisin nimittäin muuttaa blogin ulkoasua, mutta taidot tulevat vastaan. Jotakin osaan tehdä ja sivujen tekemisen perusperiaatteen ymmärrän.
Vanhaan blogiin tein useammankin sivupohjan. Ymmärryks ja taidot sisältävät asioita vähän sieltä ja pikkuisen tuolta, mutta olisiko ketään joka osaisi antaa hyvät ohjeet?
Tarkemmat tiedot.
Miten bloggerin lähdekoodia muokataan?

Kommenttiosastoon saa ilmoittautua. Lupaan palkaksi vaikka pussillisen pipareita.
Tai cookieseja.

Muuten ei mitään ihmeellistä. Erehdyin suihkauttamaan aamulla itseeni saamaani näytehajuvettä, joka on ihan kamalaa. Nyt tämä mummotuoksu leijailee jatkuvasti nenääni.
Oih!
(Ja anteeksi jos se on jonkun vakkarituoksu. Nämähän ovat niin makukysymyksiä.)

Tasan ei käy onnen lahjat

Eilinen päivä oli tosi kiva. En oikein tiedä miksi.
Ehkä siksi, että sain tiskattua. Ja leivoin piirakkaa, josta tuli tosi hyvää. Ja että Tyyppi tuli kotiin. Ja että sain töissä jutun ajoissa valmiiksi.

Tämä päivä ei ole samanlainen kuin eilinen.
Herättyäni huomasin, että niskat ovat jumissa ja se säteilee pääkipuna.
En ehtinyt syödä aamiaista.
Hiukset ovat kamalat.

Töissä jutustani oli eräs osa päivän palautteen kehitettävää-osastolla. Miksi en ollut tajunnut ko. asiaa itse?
Ärsyttää. Samalla kasvaa paine ja tietoisuus siitä, että sopimukseni loppuu vuoden vaihteessa. Jos tämmöisiä virheitä tapahtuu, niin kuka sopimustani jatkaisi?
Varsinkin kun pätkäläisiä tarvitaan koko ajan vähemmän ja tarjolla on niin monta minua parempaa.

On tämä surkeaa.
Juuri kun olen saanut työstettyä ja hyväksyttyä ajatuksen, ettei minusta tule isona näyttelijää ja innostun tästä mikä minusta tuli, en luultavasti saa tehdä sitäkään.
Mihin sitä sitten alkaa?

Nyrkkimies

Viikonloppuna oli kivaa. Oli monia hauskoja juttuja, kuten Pirkojen pikkujoulut ja treffit 6-vuotiaan veljentytön kanssa. Kävimme Taidekoulun Taiteidenyössä kuuntelemassa Soivaa Siileä. Omaksi suosikikseni nousi ehdottomasti kappale nimeltään Nyrkkimies.

Eilinen oli melkoinen völläyspäivä kun ei ollut edes teatteritreenejä. Yritin muka harjoitella vuorosanoja, mutta ei siitä tullut mitään. Masennuin urakan edessä heti alkuunsa. Plari on varmaan 15 sivua pitkä ja lähes kaikki siinä on omia vuorosanojani. Vastanäyttelijä rooli kun on olla puhumisen lopettanut näyttelijätär. Ensi-ilta on onneksi vasta tammikuussa, että ehkä vielä on varoaikaa.

Tyyppi lähti aamulla viiden jälkeen Tornioon. Tällä kertaa ei myöhästynyt bussista. Alkusyksy meni oman itsenäisyyden huumassa ja jotenkin fiilistellessä omaa aikaa ja tilaa. Nyt on alkanut iskeä myös ikävä. Kyllä se on aika kivaa, kun tuollainen köriläs pyörii nurkissa.

Valkoinen horisontti

Aamu alkoi sumulla. Se oli sankka ja peitti alleen koko Tuiran ja Intiön. Ainakin kun ikkunasta katsoi. Normaalisti meiltä näkee selvästi Itä-Tuiran Kallotien parvekkeet ja Vesitorninmäen huiput. Nyt ne hukkuivat vaaleaan usvaan.
Kun sain itseni kammettua liikkellä, ei sumua sen keskellä nähnyt lainkaan. Mistä se sekin johtuu?

Eilen käytiin Tyypin ja kaverin kanssa katsomassa Jacksonin This is it. Olin positiivisesti yllättynyt. Ihmeen taiturimaisesti se Jackson tanssi ja lauloi. Aivan kuin ei mitään taukoa olisi koskaan ollutkaan. Huomioni kiinnitti kuitenkin miehen habitus. Niin kovin kovin laiha hän oli.
Ei sillä, eihän hän ole koskaan mikään tankki ollutkaan, mutta nyt varsinkin naamasta paistoi mielestäni luu ja nahka.
Kotimatkalla keskusteltiin niin Jacksonista kuin hänen elämästään. Tyyppi totesi, että tuskin koskaan saadaan mitään absoluuttista totuutta tietää monistakaan Jacksonin elämää varjostaneista asioista.

Tänään ja huomenna teatteritreenit ja torstaina Samae Koskinen Nuclearissa.